— Olkaa siis hyvä ja menkää, me emme teitä pidätä, tie on avoin!
Wittenberg vaikeni.
Kansleri lähetti muutamia upseereita ilmoittamaan kiihtyneelle aatelille, että Wittenberg ei saa lähteä, vaan hänet lähetetään Zamośćieen. Mellakka ei tosin aivan heti asettunut, mutta tuo tiedonanto kuitenkin rauhoitti mieliä. Ennen illan tuloa huomio jo suuntautui toisaalle. Sotajoukko alkoi mennä sisälle kaupunkiin ja valloitetun pääkaupungin näkeminen täytti kaikki mielet voitonriemulla.
Kuningaskin iloitsi, mutta hänen iloaan häiritsi ajatus, että hän ei ollut voinut täydelleen pitää sopimustaan. Niinikään häntä harmitti nostoväen ainainen kurittomuus.
Czarniecki pihisi kiukusta.
— Tämmöisen sotajoukon johtajana ei voi kukaan olla varma huomispäivästä, — sanoi hän kuninkaalle. — Toisinaan se taistelee kehnosti, toisinaan sankarillisesti, kaikki riippuu siitä, millä tuulella se on, ja pienimmästäkin syystä se on valmis kapinaan.
— Suokoon Jumala, että ne eivät alkaisi lähteä tiehensä! — sanoi kuningas. — Niitä tarvitaan vielä, mutta ne itse luulevat jo suorittaneensa tehtävänsä.
— Tämän mellakan alkuunpanija on annettava hevosten välissä revittäväksi huolimatta kaikista ansioistaan! — jatkoi Czarniecki.
Käskettiin etsiä mitä tarkimmin Zaglobaa, sillä kaikki tiesivät, että myrsky oli lähtöisin hänestä, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin. Häntä etsittiin kaupungista, teltoista, vieläpä tataarilaistenkin parista, mutta turhaan. Muuten tiesi Tiesenhausen kertoa, että kuningas, hyväsydämisenä ja lempeänä kuten aina, koko sydämestään toivoi, että ukkoa ei löydettäisi, ja että hän sen asian tähden oli antanut toimittaa messunkin.
Viikkoa myöhemmin eräitten päivällisten jälkeen iloisen mielialan vallitessa kuultiin Jan Kasimirin suusta seuraavat sanat: