Kaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään ja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli kenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä Oleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen päivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.
Illalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset lamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden ympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät ilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset sävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen keskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi nuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun timanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.
Mikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää puoliaan tämmöistä lumousta vastaan?… Karttaa nuorta ruhtinasta oli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen kuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään lähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta, aivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli rakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen petturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka oli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian huomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin hän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.
Kun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas tuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän. Saatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz tuomitulle armahdusta.
— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi kuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa! Käskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään kasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja unohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!
Mutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru, sääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut hänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen kuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään kuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen silmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä omantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut häntä unhottaa eikä vihata.
Tämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä iloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta ruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua Kmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori ruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan isänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän ajatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että ruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä käsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä tiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta Jan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi voivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.
— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw neidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus käskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä enpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar Ludwika säästää hänen henkensä.
Kun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan, joiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan ajan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle kertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu täytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että kun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän ajatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa. Edellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka teki hyvää murheiselle sielulle.
Jos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta ei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan asemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen, huolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle valittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään kohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä nousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja ihailua ruhtinasta kohtaan.