— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!
Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin ympärilleen. Viimein hän sanoi:
— Näenkö unta vai olenko valveilla?
— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari, pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta, pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.
— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne tarpeeksi punninnut asiaa?
— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!
— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?
— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle suvullenne?
— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä vanhasta Roomasta, mutta…
— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se, jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda, nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa, niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi kuin Billewicz?