— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi häitä!
Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli
Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.
— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi, tulkaa! Katsokaa!…
Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen suulleen.
— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!
Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja paiskasi hänet sohvalle.
Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:
— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa asiansa?
Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen tuli neiti Aleksandra.
Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.