Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.

Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.

Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.

— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.

— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.

— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä, että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä neiti Kulwiecia.

— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla yläkerroksessa.

— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!

— En sinulle, palvelija! Pois!

Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.