— Hyväinen aika, mitä minä ajattelisin?
— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että hänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten rakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.
— Suokoon Jumala!
— Minä sanon teille, miksi luulen niin… Joka kerta nimittäin, kun tuo
Babinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.
— Silloin meistä tulee ystävät! — sanoi miekankantaja.
— Varmasti!… Ja hänen turviinsa pakenemme, jos hän tänne ilmestyy.
He puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että Oleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä yöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.
Pian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui päivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan olivat toistensa täydellisiä vastakohtia.
Ketling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu, kunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea vastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla mitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta jättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.
Turhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi kevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa sitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen tunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He puhuivat hänestä usein.