— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri, — sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei ainakaan ole nopeata.
— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?
— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta. Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja… Älkää erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen, että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen sotaretkelle lähtöä.
Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu kuin koiraa.
— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.
— Pidin velvollisuutenani…
Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.
— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole kieltänyt teitä minua varoittamasta.
Ketling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:
— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon: Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan apuun.