Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka pidätti hänet.
— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia palvelemaan!
— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi! Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.
Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa osoittautuivat turhiksi.
Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.
Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.
Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas, nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.
Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun sanomalla:
— No, kaikki meni hiiteen!
— Meni! — sanoi Sakowicz.