Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan puheen leikiksi:
— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana, rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!
— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä pahasti noiduttaisiin!
— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.
— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte minusta yhä inhoittavammaksi.
— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.
— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!
— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä on.
Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin kiitollisuudella.
Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.