— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli, se on poikaa!
Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:
— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla, toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.
— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.
— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi. Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula. En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla tavoin hylännyt.
— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on kuitenkin silmäteränne.
— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.
— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!
— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!
— Tekö muka sen valloititte?