— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä taistelussa perätysten… ja sota jatkuu vain entiseen tapaan, aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat säädyt… Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella, tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa, niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä kaupanpäällisiksi.
Zagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:
— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita, paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä… Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa… hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin on juttu lopussa.
Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä kurkkua:
— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.
— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!
— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski. — Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan, vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.
— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta. — Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää… Jumala auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet vaimoksenne, saatte paljon lapsia… Kuivukoon kieleni, jos ei käy niinkuin sanon… Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!
Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä, kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen käsivarteensa.
— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?