298
Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat miekan uhreiksi.
Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä puutarhojen puita.
Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan suorastaan uivat ihmisveressä.
Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.
Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla, ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan välikappale.
Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton hartaudenharjoituksessa.
Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle hyödyksi!
Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin tekoihin ainaiseksi.
Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle: