— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä, yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!
Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.
Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan. Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti kaksikymmentä talonpoikaa.
Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen. Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan myös ahdisti.
Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki, ja sen maine kulki Itämereen saakka.
Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella — isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."
Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli, kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.
Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko, niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas, Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.
Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.
— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä maa vereen!