Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin. Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.
Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa, ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa. Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan, että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä, jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.
Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.
Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.
Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia tietoja asiain kulusta.
Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut tappiolle, mutta mistä syystä?
Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä ihmettelivät.
Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.
Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt kauemmaksi sisämaahan.
Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut, mutta joka lupasi hyvää.
Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.