Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.
— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä pikemmin, — ajatteli Kmicic.
Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt, meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen asutuksen kimppuun.
Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään. Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.
Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla, että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell, kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.
Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun jälkeen.
Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.
— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.
Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa, saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.
Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä ritarilta.