"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."
Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän aikoi mennä.
Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli hetmanin johdossa.
— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan… Mutta meidän asiammehan on vain totella ja taistella.
Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti tervehdittyään sanoi:
— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.
— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.
— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.
Ja he syleilivät taas toisiaan.
— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti
Kmicic liikutettuna.