— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja, jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla. liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski, ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä, niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa: "Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen. Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu pauketta, tykit jyrisevät… me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu, kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua… he ovat raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus… ja kaarti hajoaa kuin tuuleen…
Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:
— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!
— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt, mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää! Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla. Hän hyökkäsi eteenpäin… ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta, niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.
Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta
Kmicic huudahti:
— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!
— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri, — "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois kypäröineen.
— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi
Kmicic repien tukkaansa.
— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. — Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli. Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun, sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet ylistävät sitä.
Wolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi: