Ruotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta vihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat husaarijoukoksi.
Sitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja jolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu ilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän ratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.
— Czarniecki! Czarniecki! — levisi huuto ruotsalaisten riveissä.
Sveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja syöksyi eteenpäin.
Czarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja kun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.
Samassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen luo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli asetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja jakaa heidän kesken työn.
Sitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon etunenään ja hyökkäsi taisteluun.
Husaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään ja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti tataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä sapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa sitä takaa.
Kannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan surman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain pelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn. Ruotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota olivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään niin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti ruotsalaisten hartioita.
Näissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat hevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko vain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka melkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.