Nähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä hajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja hurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä ritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat miekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta tataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita; tavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti lähteä sana: "Gott!" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat tikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.
Kmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen iskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän näki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja kamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.
Valkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli juuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin laukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman joukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta, kannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.
Melkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen jälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi eteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli Boguslaw ja kaulana Kmicic.
Ruhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin koskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä vasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat pajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle. Kmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta. Silmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi hevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto muuttui verestä punaiseksi.
Mutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi kasvaa.
— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään tataarilaishevonen saavuttaa.
Ja kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan, pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:
— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin saavutan toiste!
Tuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli, nopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin takaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä vastaan.