— Älä tapa minua! Lunnaat!
Mitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja sapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys. Hänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin surmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi ensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle vaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin jalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.
Ruhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan vuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin jalka painoi kovasti hänen rintaansa:
— Tyttö… kuule…
Kuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta ja kohotti sapelinsa.
— Puhu! — sanoi hän.
Mutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän sanoi jo voimakkaammalla äänellä:
— Tyttö on hukassa, jos surmaat minut… Määräykset on annettu!
— Mitä olet tehnyt hänelle? — kysyi Kmicic.
— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon… evankeliumin kautta.