Kmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä taistelua. Viimein hän sanoi:
— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä kuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua, valapatto!
— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan kirjallisen määräyksen.
— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä sinua käsistäni. Annat minulle kirjeen… Sillävälin saat olla tataarilaisteni vankina.
— Se on sovittu! — sanoi ruhtinas.
— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni ruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että jos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella mikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt minut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!
— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin lähellä vettä… Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!
— Kuole, petturi! — vastasi Kmicic.
Mutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai heikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:
— Olette typerä, herra Kmicic! Jos minä kuolen, niin tyttö…