Hänen huulensa kalpenivat.
Kmicic riensi etsimään vettä lähiseudulta.
Ruhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle, sillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista Selim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään verissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla maahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi voimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti kiinnitetyn raudan.
Tämän lyhyen taistelun synnyttämä ääni sai Kmicicin palaamaan.
— Seis, koira! — huusi hän jo kauempaa.
Tataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic lähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa näkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko tataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt etsimään johtajaansa.
Nähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät riemusta lakkejaan ilmaan.
Akbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen tapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa ritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan kiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin että harja heilui ilmassa.
— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme sotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet teille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan sekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja viekää sidottuna leiriin!
— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat tataarilaiset kuin yhdestä suusta.