Ja taasen kuului tuhansien huulten maiskutus.
Kmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa tataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.
Jo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta upseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa vihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä ryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten kanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat suorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä kyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului taistelukentän kaikilta puolilta.
Jotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät molemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen irtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi nostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin markkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.
Kmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut ratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta siellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä vastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät hevosten jalkain alla.
Vaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten, muskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri kuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.
Gosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan olivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak ja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he tarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa sekä vihollisen tappion suuruuden.
Nähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka ei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka sydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:
— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä taistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti todistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman häntä emme olisi päässeet joen yli!
— Vivat Babinicz! — huusivat muutamat kymmenet äänet. — Vivat! Vivat!