— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —
Tehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.
Kmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri puolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella kädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä. Joukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan taistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan kunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä vielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.
Äkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Vivat Jan Kasimir, kuninkaamme ja isämme!
Syntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus valtasi kaikki.
Ruhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu jalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen viittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja huusi:
— Vivat hetmanimme, voittoisa päällikkömme!
— Crescat! Floreat! — vastattiin kuorossa.
Tämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää niitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut onnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.
— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani. — Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai vankeina, armeija on kokonaan tuhottu…