— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herra
Gnoinski.
Wolodyjowski oli tällä välin mennyt Kmicicin luo ja sanoi:
— Mitä olettekaan tehnyt! Hän pääsee nyt ehein nahoin tästä jutusta!
Kmicic hypähti kuin haavoitettu tiikeri.
— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin hänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa kautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen päästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin hän on kaikki täyttänyt!
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo saavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet laajenivat ja silmät alkoivat salamoida.
Samassa Woynillowicz ratsasti hänen eteensä.
— Pois tieltä, herra Babinicz! — huudahti hän.
— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa lappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin luoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.
Syntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui esille ja sanoi: