Mutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi ottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun hän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta taaleria, hän rauhoittui.
Illalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat vakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin kärjellä, ja haava oli vaaraton.
Wolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli säästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko päivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.
– Jumalan tähden! – huudahti hänet nähtyään pieni ritari. – Kaikkea muuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon petturin!
– Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! – vastasi Kmicic synkästi. – Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen kaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?… Että Oleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä saatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään… Mitä saatoin tehdä… Kristuksen nimessä… Mitä saatoin tehdä…
Herra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, muta
Wolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:
– Minä ymmärrän teidän tuskanne… mutta sentään… te, nähkääs, päästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle raskaita onnettomuuksia… Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria palveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten etujenne takia.
— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että veitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?
Wolodyjowski alkoi kiivaasti kierrellä viiksiään.
— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?… Mutta Skrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan henkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi viattoman veren joutua vuotamaan.