— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun laupeutesi mukaan!… Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman armaani kuolemantuomion…
Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä.
— Auttakaa minua, taivaan enkelit! En koskaan! En koskaan!
— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan esille papereita.
— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä on määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja ruotsalaisille komentajille… Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka tuskin jaksoi liikuttaa kättään… Ruhtinas Michal itse pakotti hänet siihen… Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan! Minä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta hänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua… olkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski… myönnän sen! Mutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!…
Kmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen luokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:
— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!
Lyökää rintaanne! Pian! Pian!
Kmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: "Mea culpa! Mea culpa! Mea maxima culpa!" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän ei enää tietänyt mitä tekisi.
Wolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli rauhoittunut, hän kysyi häneltä:
— Mitä aiotte nyt tehdä?