— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen, kunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan Jumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.
— Se lasketaan teille ansioksi. Älkää masentuko! Jumala on armollinen.
— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä täällä on jokin vähäinen varusväki.
Herra Michal huokasi.
— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä hoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana vapaaehtoisia… Kuulkaahan, veliseni!… Kun tapaatte ne molemmat, niin… pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa!… Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle…
Näin sanoen pieni ritari syleili Kmiciciä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Oleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat onnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona lähellä Taurogia.
Kun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän ei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja tuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja. Tulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko sotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan tyttöjään!
— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. — En ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa ruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että petturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta käytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.