Miekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea häntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa. Kedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas kun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska hän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen ympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.
Miekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä ja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli tuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus oli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät keihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka enimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin erilaisia.
Tämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta patrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa metsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään minkään kaupungin kimppuun.
Ruotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan alettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät joukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä vain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja pikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat kaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä mitenkään karkoittaa.
Miekankantajan "puolue" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä vähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet uhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet Birzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä tilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki joukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.
Hänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan, että sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat ruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat kuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä varmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.
Näin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa Bialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta suurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.
— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.
Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.
Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun ruotsalaisista, ja sitten… sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo. Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin vainoa.