— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona. Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.
— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, — huomautti nuori Jur Billewicz.
— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat. Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta meitä ei kukaan löydä.
— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.
Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia, joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.
Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia. Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.
He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.
Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.
Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista. Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti yleistä kunnioitusta.
Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.