Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi ennallaan.
Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle. Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö, katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"
Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää vastaan.
Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin. Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon sydänparkaan.
Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!…
Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn, sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa… Oleńka ei alussa tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:
— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— En… voi!… — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:
— Katsohan… en voi!… Sinä olet onnellinen!… Sinun Babiniczizi on jalo, mainehikas… Jumalan… ja isänmaan edessä… Sinä olet onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan… Täällä on kaikkialla verta… raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!… Olin jo antanut anteeksi kaikki… Kiejdanyssa… sillä ajattelin… sillä rakastin häntä… koko sydämestäni… Mutta nyt en voi… oi laupias Jumala! Minä en voi!… Soisin olevani kuollut… ja hänenkin kuolleen!