— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet huutaa.
— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!
Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg,
Forgell, Müller ja muita kenraaleja.
Kuningas kalpeni.
— Kannenberg! — sanoi hän.
— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne surmataan joka mies!
Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi voinut päästä uimalla yli.
Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki, ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä. Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.
Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse häntä vastaan.
Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen. Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes kunniansa kuninkaan silmissä.