Kun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita. Hurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja antoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.
Oleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja tarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli saanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.
Sitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan kaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut silmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta ja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan vastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa henkensä. Tulet paloivat aamuun asti.
Ainoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli vienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että hän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän itki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä kaulaan puhellen sekavia sanoja.
— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja koko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet että ruotsalaiset?… Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän tulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen onnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei edes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän tänne takaisin, sano?… Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten hirnuntaa…
Mutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului kavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä täyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut tulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.
Veren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa takaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko sotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että Babinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.
Mutta tuli keskipäivä ja tuli iltapäivä, eikä Babiniczia kuulunutkaan.
Anusian kasvoihin oli ilmestynyt punaisia läikkiä.
— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? — ajatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne…