— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän epäkohtelias!
— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herra
Babinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.
— Pysyköön! Minusta se on aivan samantekevää…
Mutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut samantekevää.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sakowicz oli kärsinyt niin perinpohjaisen tappion, että hän töin tuskin pääsi vain neljän miehen seuraamana piiloon metsiin Poniewiezin läheisyydessä. Siellä hän kuljeksi talonpojan puvussa kuukausimääriä uskaltamatta tulla ihmisten ilmoille. Babinicz taas hyökkäsi Poniewieziä vastaan, tuhosi siellä olevan ruotsalaisen ratsuväen ja ajoi takaa Hamiltonia, joka ei voinut mennä Liivinmaalle, koska suuria puolalaisjoukkoja oli Szawlessa ja Birzessä, ja joka senvuoksi oli poikennut syrjään itään päin toivoen pääsevänsä Wilkomierziin. Hänellä ei juuri ollut toiveita saada joukkoansa pelastetuksi, mutta hän tahtoi kuitenkin päästä joutumasta Babiniczin kynsiin, sillä oli yleisesti tunnettua, että tämä verenhimoinen soturi turhista vaivoista päästäkseen surmasi vankinsa.
Onneton englantilainen siis pakeni kuin susilauman ahdistama hirvi, mutta Babinicz seurasi häntä koko ajan. Tämän vuoksi hän ei ollut palannut Wolmontowicziin eikä edes ottanut selkoa, mikä se joukko oli, joka hänen siellä oli onnistunut pelastaa.
Maa oli jo alkanut olla aamuisin huurteessa, ja se vaikeutti pakoa, sillä hevosten kavioitten jäljet näkyivät metsäpoluilla. Mitään laidunmaata ei löytynyt, ja hevoset kärsivät nälkää.
Ratsastajat eivät uskaltaneet pysähtyä pitkäksi aikaa kyliin peläten joutuvansa leppymättömän vihollisen käsiin.
Lopulta heidän kärsimyksensä menivät yli kaikkien rajojen. He elättivät henkeään ainoastaan lehdillä, puunkuorilla ja omilla hevosillaan, jotka kaatuivat väsymyksestä.