Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan, vaan huudahti:
— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!
— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä he ovat liian kaukana!
Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.
Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.
Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä. Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:
— Czarniecki! Czarniecki!
Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.
Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten näkyvistä.