Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat. Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan ankarasta kiellosta huolimatta.
He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen, mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja. Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin. Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka, ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani tataarilaisjoukkoineen.
Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi. Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti neuvottelukokouksen koolle.
Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja vihollisen voimat lisääntyivät yhä.
Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.
— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä Veikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin pelastumme perikadosta.
Douglas tarttui päähänsä.
— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu, ja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!
— Voitteko te antaa jonkin neuvon? — kysyi Wittenberg.
— En! — vastasi Douglas.