Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen karkoittamiseen.
Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä, aurat ilmestyivät taas pelloille.
Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.
Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla, olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.
Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät, kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.
Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi Wodoktyssa.
Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta vuodelta menisi nunnaksi.
Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle:
— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!
Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista, ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.