— Ei ole käsketty, — vastasi sotamies.
— Eikö herra Wolodyjowski laudalaisten kanssa vielä ole palannut.
— Ei vielä, mutta heitä odotetaan tuleviksi minä päivänä hyvänsä.
Siihen päättyi heidän ensimmäinen keskustelunsa. Kaksi viikkoa myöhemmin Kmicic jo oli jalkeilla ja käveli sauvojen varassa, ja seuraavana sunnuntaina hän itsepintaisesti tahtoi lähteä kirkkoon.
— Mennään Upitaan, — sanoi hän Sorokalle, — sillä ensin on kiitettävä
Jumalaa, ja sitten messun jälkeen menemme Wodoktyyn.
Soroka ei uskaltanut väittää vastaan. Hän antoi vain levittää paksulta heiniä rattaille. Herra Andrzej pukeutui juhlapukuun, ja he lähtivät matkaan.
Kun he tulivat kirkkoon, oli siellä vielä vähän väkeä. Nojaten Sorokan käsivarteen Kmicic astui pääalttarin luo ja polvistui ensimmäiseen penkkiin. Ei kukaan tuntenut häntä, sillä hän oli kovin muuttunut. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja riutuneet, ja sitäpaitsi hän oli sodan ja sairauden aikana parroittunut. Ne, jotka katsoivat häneen, luulivat häntä joksikin matkustavaksi ylimykseksi, joka oli poikennut kirkkoon. Seudulla vilisi nimittäin kaikkialla aatelismiehiä, jotka palasivat sodasta maatiloilleen.
Vähitellen kirkko kuitenkin alkoi täyttyä rahvaasta ja lähiseudun aatelista. Sitten alkoi tulla tilanomistajia kaukaisemmistakin seuduista, sillä monessa paikassa oli kirkot poltettu, ja kuullakseen messun täytyi tulla Upitaan saakka.
Kmicic oli niin syventynyt rukoilemaan, että hän ei nähnyt ketään. Hurskaista ajatuksistaan hänet herätti vasta penkin narina, kun siihen tuli ihmisiä.
Silloin hän nosti silmänsä, katsoi ja näki yllään Oleńkan armaat, mutta surulliset kasvot.