Tyttökin näki hänet ja tunsi hänet heti, sillä hän hätkähti ja peräytyi. Hänen kasvonsa punehtuivat ensin, mutta tulivat sitten kalmankalpeiksi. Suurella tahdonponnistuksella hän kuitenkin voitti liikutuksensa ja polvistui Kmicicin viereen. Kolmanneksi sijoittui miekankantaja.
Sekä Kmicic että tyttö painoivat alas päänsä ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Äänettöminä he olivat polvillaan vieretysten, mutta kummankin sydän löi niin kiivaasti, että he kuulivat sen selvästi. Viimein lausui herra Andrzej:
— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!
— Iankaikkisesta iankaikkiseen…, — vastasi Oleńka puoliääneen.
Sen jälkeen he eivät sanoneet enää mitään toisilleen.
Sillä välin oli pappi noussut saarnastuoliin. Kmicic koetti kuunnella häntä, mutta ei ponnistuksistaan huolimatta ymmärtänyt mitään. Hänen vierellään oli nyt tuo armas, jonka luo hän oli jo vuosikausia ikävöinyt, joka aina oli ollut hänen ajatuksissaan ja sydämessään. Hän tunsi hänet läheisyydessään, mutta ei uskaltanut kääntää häneen silmiään, koska oltiin kirkossa. Sulkien silmänsä hän koetti kuunnella hänen hengitystään…
— Oleńka! Oleńka on luonani! — sanoi hän itsekseen. — Jumala antoi meidän yhtyä kirkossa…
Ja hänen sydämensä ja ajatuksensa toistelivat yhtämittaa tuota nimeä:
— Oleńka! Oleńka! Oleńka!
Väliin hän oli purskahtaa itkuun ilosta, väliin taas hänet valtasi sellainen kiitollisuuden tunne, että hän tuskin tiesi, mitä hänen ympärillään tapahtui.