Oleńka oli edelleen polvillaan kasvot peitettyinä käsiin.
Pappi lopetti saarnansa ja astui alas saarnastuolista.
Silloin kuului äkkiä kirkon edustalta aseitten kalinaa ja kavioitten kapsetta. Joku huudahti kirkon ovella: "Laudalaiset tulevat!" — ja sitten alkoi kirkossa kuulua äänten sorinaa, joka kohta muuttui huudoksi:
— Lauda! Lauda!
Kansanjoukko alkoi liikkua, ja kaikkien päät kääntyivät oveen päin.
Ovessa näkyi ihmisvilinää, ja joukko aseellisia miehiä tuli kirkkoon. Etunenässä kulkivat herra Wolodyjowski ja herra Zagloba kannukset kilisten. Väkijoukko antoi heille tietä, ja he kulkivat läpi koko kirkon, polvistuivat alttarin eteen ja rukoilivat lyhyen rukouksen, minkä jälkeen molemmat menivät sakaristoon.
Laudalaiset jäivät kirkon keskelle. He olivat ääneti, ja paikan pyhyys esti tervehtimästä ketään.
Mikä näky tuo olikaan! Tuimia kasvoja, jotka olivat ahavoittuneet ulkoilmassa, riutuneet sodan vaivoissa ja saaneet merkkejä ruotsalaisten, saksalaisten, unkarilaisten ja valakialaisten sapelien iskuista. Koko sodan ja uskollisen Laudan historia oli niihin miekoin kirjoitettu. Siinä oli juroja Butrymeja, Stakjaneja, Domaszewiczeja, Gosciewiczeja, kaikki edustamassa useampia suvun jäseniä. Mutta tuskin neljäs osa palasi niistä, jotka olivat aikoinaan lähteneet Laudasta Wolodyjowskin johdolla.
Monet naiset etsivät joukosta turhaan miehiään, monet vanhukset etsivät turhaan poikiaan. Itkua on kaikkialla, sillä nekin, jotka löytävät omansa, itkevät, joskin ilosta. Koko kirkko kaikuu nyyhkytyksistä. Silloin tällöin joku mainitsee ääneen jonkin rakkaan nimen, mutta vaikenee sitten yht'äkkiä. Kotiin tulleet seisovat kunnian loisteessa, miekkoihinsa nojaten, ja heidänkin tuimilla kasvoillaan vierii kyyneleitä tuuheihin viiksiin.
Kellon kilinä sakariston ovelta sai nyyhkytykset ja äänten sorinan vaikenemaan. Kaikki polvistuivat. Pappi astui esille messupuvussa ja hänen mukanaan Wolodyjowski ja Zagloba, ja messu alkoi.