Mutta pappi antoi merkin kädellään ja jatkoi syvän äänettömyyden vallitessa:
"Vaikka mainittu herra Andrzej Kmicic tosin onnettoman ruotsalaisen sodan alussa oli ruhtinaan puolella, niin hän ei kuitenkaan tehnyt sitä yksityisiä etuja tavoitellen, vaan isänmaallisista vaikuttimista, sillä samainen ruhtinas oli johtanut hänet harhaan vakuuttamalla hänelle vilpillisesti, että vain ruhtinaan valitsemaa eikä mitään muuta tietä käyttäen salus reipublicae oli saavutettavissa.
"Ruhtinas Boguslaw, luullen häntä palkatuksi kätyriksi, ilmaisi hänelle kaikki Radziwillien häpeälliset suunnitelmat isänmaata vastaan ja on sittemmin syyttänyt mainittua herra Kmiciciä siitä, että tämä muka olisi tarjoutunut kohottamaan kätensä Meidän persoonaamme vastaan. Mutta tämä syytös on valheellinen, ja herra Kmicic päinvastoin asevoimin otti ruhtinaan itsensä kiinni kostaakseen Meidän ja onnettoman isänmaan puolesta…"
— Jumala! Armahda minua syntistä! — huusi naisen ääni aivan herra
Andrzejn vieressä, ja läpi kirkon kuului taas hämmästyksen sorina.
Pappi luki edelleen:
"Tämän saman ruhtinaan haavoittamana hän heti tervehdyttyään meni Częstochowoon ja puolusti siellä oman henkensä uhalla pyhää paikkaa ollen kaikille esimerkkinä sitkeydessä ja rohkeudessa. Siellä hän mitä suurimpaan vaaraan antautuen räjähdytti rikki vihollisen suurimman piiritystykin, jota uhkarohkeata tekoa suorittaessaan hän joutui vangiksi ja tuomittiin julmaan kuolemanrangaistukseen, minkä edellä häntä poltettiin tulella…"
Eri puolilta kirkkoa alkoi kuulua naisten itkua. Oleńka vapisi aivan kuin kuumeessa.
"Mutta pelastuttuaan taivaallisen kuningattaren kautta näistäkin suurista vaaroista hän tuli Meidän luoksemme Sleesiaan, ja kun palatessamme rakkaaseen isänmaahamme petollinen vihollinen yllättäen hyökkäsi Meidän kimppuumme, niin mainittu herra Kmicic vain kolmen miehen kanssa hyökkäsi koko vihollisjoukon kimppuun ja pelasti Meidän henkemme. Pahasti haavoittuneena ja vertavuotavana hänet melkein hengettömänä tuotiin taistelukentältä…"
Oleńka painoi molemmin käsin ohimoitaan, nosti päänsä ja hengitti raskaasti. Hänen rinnastaan kohosi vaikerrus:
— Oi Jumala! Jumala! Jumala!