— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti kaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä halunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät, mutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: "Senkin mokomat, silloin olisi pitänyt tanssia, kun minä pyysin!"
Siihen sanoi Czarniecki:
— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa kanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!
— Hän voi ilmestyä tänne millä hetkellä tahansa! — sanoi Wolodyjowski.
— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä vakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän meihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!
— Kuinka niin? — kysyi Czarniecki katsahtaen nopeasti Zaglobaan.
— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin ja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä nuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän harjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten johdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat poropeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me löimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen hän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin. Hän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on oppinut minulta.
— Oletteko semmoinen mestari? — kysyi Polanowski.
— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on todella iloa.
Czarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat olivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin kunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen päänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa valtiolle.