Czarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi kierrellä viiksiään.
— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa jotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän iskee kyntensä johonkin!
Mutta nyt sanoi Czarniecki:
— Jonkun teistä, hyvät herrat, olisi vietävä kirje minulta
Lubomirskille.
— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi Jan
Skrzetuski.
— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä parempi.
Zagloba kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja kuiskasi:
— Nyt hän jo puhuu nenäänsä. Se osoittaa suurta kiihtymystä.
Asia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen kuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen tahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.
Nyt hän kääntyi Zagloban puoleen: