— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin kirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra marsalkan kanssa!
— Tunsitteko todellakin hänet ja opetitte hänelle miekkailua?
— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä henki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan vaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole ollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra marsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä, mitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään, ja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje herra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse annan sen.
— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan minut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä tapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen minulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!
— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi hevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt, että mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani? Ajattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa? Eivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban neuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä? Sanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän pahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin kiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos minun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa silloin, mutta en sitä ennen.
— Jos vain se annetaan perille, niin sama minusta on, milloin se tapahtuu.
— Enempää ei tarvitakaan! Lisää nyt vauhtia, sillä matka on pitkä!
He kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta heidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät olleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka itse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.
Kun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä huomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin, käski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän nimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.
Kaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin Skrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä kohteliaasti marsalkka heti kysyi: