Syntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi suunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen kuin olisi tahtonut kysyä tältä:
— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut hämilleen, vaan jatkoi:
— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä: "Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan Lubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että hän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että näkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa itsensä kuin lampaat!"
Jos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan kasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt olivat.
— Kuinka? — huudahti hän. — Sanoiko Czarniecki itse noin?
— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä toistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.
— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa toistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!
Zagloba katsoi marsalkkaan siristäen toista silmäänsä ja mutisi partaansa:
— Nyt olet niellyt koukun, ja kohta vedän sinut ylös.
— Mitä te sanoitte? — kysyi marsalkka.