— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin, että se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen kuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme ruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: "Lubomirski! Lubomirski!" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: "Hei!" ja "Hakkaa!" Tässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei koskaan elämässään ole valehdellut!
Marsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan myöten ja mutisi jotakin.
Mutta samaan aikaan marsalkan upseerit alkoivat kehua ääneen lähettiläitä.
— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä ritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on suloinen kuin hunaja!
— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan suosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti marsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.
Nyt Zagloba vuorostaan innostui:
— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa ei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet, Aristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen elämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on viiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan nähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti, oma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa vuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin: tämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta kuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni? Herra Czarniecki! "Ei!" — sanoi hän. — "Se ei vielä ole joutunut turmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi) ajattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain sitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille. Nuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään antaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja voittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että hän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten muille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on uhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa hänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan, koska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme valmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon meidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!"
Tässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan hiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen edessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan, hengitti syvään ja lausui viimein:
— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien kohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme perustus… Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala on todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin, joihin kansalaisen ei tule katsella… Mitä taas tulee sotaväen päällikkyyteen… niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan. Tahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä syntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään valtaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on unohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono sotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti Czarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan meille voiton vihollisesta!
— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan käteen ja painaen siihen huulensa.