Mutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski tälle silmää.
Kuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi yhä voimakkaammaksi.
— Viiniä! — huudahti marsalkka.
Ja kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten herra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi lähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja voitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle ja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.
Viimein he olivat kahdenkesken. Zagloba ratsasti Skrzetuskin eteen ja kysyi:
— No, Jan?
— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja kuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen kertoisi!
Mutta Zagloba sanoi:
— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi pyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi sillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia teitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan yksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista), niin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: "Aikooko hän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?…" Minä tunnen nuo tuommoiset!… Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun hän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut toimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon… No, mitä sanot, Jan? Osaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?
— Voin vain sanoa sen, että suuni on yhä vielä auki ihmettelystä!