Michalko pantiin paareille ja vietiin pappilaan.
Sitten Czarniecki kuuli niiden selostuksen, jotka olivat nähneet, miten herra Roch ajoi takaa Kaarle Kustaata. Tästä kertomuksesta Czarniecki suuresti ilostui, sillä hän ymmärsi, että tämä oli omiaan suuresti lamauttamaan Kaarle Kustaata.
Yhtä iloinen oli Zagloba, joka puhui ylpeästi muille:
— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan olisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti tunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.
Zagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch
Kowalskin eno.
Czarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty mistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt latoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta seuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen alakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse hänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.
— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin saavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. "Se mies on (sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta näkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!"
— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa päivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta… Ja minä kun jo olin niin lähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet satulaansa!… Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!
— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet oiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että sinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!
— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva
Kowalski…