SEITSEMÄS LUKU.
Rudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin ja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin takajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan myös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski seurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa verkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin. Elintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän, mielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.
Viimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat helpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta puolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun vahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.
Asemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara oli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla toivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista vesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne eversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti heille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa nukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi Jumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.
Mutta Czarniecki valmisteli heitä vastaan uusia iskuja.
Niin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä aina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla toimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.
Lubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia luopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi jalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden neuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt ympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä varustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.
He tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi vimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät voineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät karkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa jäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä vastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää puoliaan.
Kiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja elintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta rannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.
Linnoitus joutui puolalaisten käsiin.