Mutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan ruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi sen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.
— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse
Czarniecki saa surmansa!
— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset kohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.
Hän jäi kaikkine kenraaleineen odottamaan.
Huolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset ja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia ja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava linnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.
Äkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan kuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin viisisataa siellä olijaa.
Kaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat huutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:
— Puolalaiset lentävät taivaaseen!
Mutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir oli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli suljettu jokien väliseen nurkkaan.
Czarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia ja piti silmällä ylimenopaikkoja.